-Emme voi mitenkään lähteä täältä! Ulkona on niin kylmäkin öisin! Junnu määräsi.

-Mutta etkö ymmärrä? Huomenna on jo liian myöhäistä. Minä ja lapset ainakin lähdemme nyt, Iina huusi.

-Voi hyvänen aika! Miten typerä ajatus on viedä lapset pois keskellä yötä! Ja huomennahan on vielä koulupäiväkin, Junnu järkeili.

-No on se kyllä viisaampaa kuin jäädä tänne! Kuolemme kaikki! Iina rääkyi.

Junnu alkoi pikkuhiljaa uskomaan Iinan puheisiin nähdessään Iinan silmissä pelon ja jalkojen vapinan.

-Hyvä on, lähdetään täältä, vaikka ajatus onkin aivan järjetön! Junnu lopulta sanoi.

Iina syöksyi oitis Junnun kaulaan.

-Voi Junnu! Et kyllä tiedäkään, miten onnelliseksi teet minut noilla sanoilla! Iina innostui.

-Mutta mitä teemme huonekaluille? Junnu kysyi.

-Meidän täytyy jättää ne tänne, Iina sanoi harmittelevasti.

-Kalliit huonekalut… Junnu sanoi melkein itkien.

-Eivät ne nyt niin paljoa maksaneet, Iina huomautti.

-Enkö silti voisi ottaa muutamaa huonekalua tavaraluettelooni mukaan? Junnu kysyi.

-Et! Iina tiuskaisi.

Kun asioista oli päästy sopuun, oli aika herättää tytöt.

-Herätkää! Meidän on lähdettävä täältä! Iina vinkui ja karjui.

Essi ja Maija heräsivät.

-Mua väsyttää, mitä te täällä keskellä yötä huudatte? Maija kysyi haukotellen.

-Minne meidän on muka lähdettävä? Essi kysyi unisena.

-Ei ole aikaa miettiä sitä, meillä on kiire jo nyt. Kunhan vain pääsemme talosta ulos, niin kaikki on hyvin, Iina kertoi, jolloin Maijan ja Essin ilmeet muuttuivat entistä hämmästelevämmiksi.

-Missä Petra ja Lilja ovat? Junnu kysyi yllättäen.

-Mä voin hakea Petran ja Lilja on kai lukemassa, Essi muisteli.

-Voi hyvänen aika, joka yöt lukee vaan niitä kirjojansa, Junnu sepitteli.

Junnun, Essin ja Maijan vaihtaessa vaatteita Iina meni kertomaan asian Liljalle.

-Lähdemme talosta, pakkaa nopeasti kaikki tärkeimmät tavarasi, Iina käski.

-Tä? Miks? Lilja ihmetteli.

Lilja lopetti lukemisen ja tuli kuiskimaan Iinan kanssa.

-Liittyykö se siihen murhaajaan? Lilja kysyi.

-Hiljempaa! En halua kaikkien kuulevan asiasta… Iina kuiskasi.

Lilja katsoi Iinaan kysyvästi, joten Iina jatkoi:

-Murhaaja on lähistöllä, hän aikoo tänä yönä räjäyttää talon, siksi meidän on lähdettävä. Heti.

Liljan sydän alkoi pamppailla rajusti säikähdyksestä niin, että hän unohti ihmetellä, mistä Iina tämän kaiken oli saanut kuulla.

Iinan ja Lilja supatellessa saapuivat Maija ja Essikin huoneeseen.

-Mä käyn hakee Petran, Essi kertoi kävellen kohti ovea.

Essi loikki pihalle, jossa Petra makoilikin.

-Hyvä, että tulit. Mulla olikin jo nälkä, Petra kertoi.

-En mä kyllä ruoasta tullut juttelemaan, Essi vastasi.

Petra nousi ylös.

-Hä? Miks mä en saa ruokaa? Mul on nälkä! Petra karjahti.

-Rauhoitu! Junnu ja Iina on saanu päähänsä, että meidän täytyy lähteä täältä talosta tänä yönä! Essi kertoi pikaisesti.

-Siis mitä? Mä en ainaskaa lähe mihinkään täältä mun susikavereiden luota! Petra huudahti raivoissaan.

-Mä en tiiä, mitä niillä on mielessä, mutta ne vaikutti todella huolestuneilta, Essi kertoi.

-Mäpä meen sanoo niille pari valittua sanaa ja… Petra aloitti, mutta Essi keskeytti hänet.

-Tuossa ulkomuodossa? Ellet haluu niiden saavan ihmissuteutes selville niin sun on turha tehdä asialle mitään, Essi muistutti.

-Meidän on vaan parasta totella niitä, Essi sanoi.

Petraa ärsytti, pitikin Essin aina olla oikeassa.

Sillä aikaa Iina oli pakannut jo kaikki välttämättömät tavaransa laukkuunsa.

-Iina, mä pelkään pimeää ja mua pelottaa mennä pihalle, Maija kertoi ja Iina tuli halaamaan pikkuista.

-Kyllä kaikki järjestyy, Iina lupasi.

Kun kukaan ei huomannut, Lilja meni kirjahyllylle ja kaivoi sieltä Iinan äidin vanhan päiväkirjan.

-Tän mä haluun mukaani, Lilja suunnitteli kävellen vaivihkaa laukkunsa luo.

Lopulta koko suuri perhe oli lähtö valmiudessa.

-Meillä ei ole hetkeäkään hukattavana, mennään, Iina komensi.

Petra yritti piilotella itseään, ettei kukaan huomaisi hänessä mitään eroa. Onneksi Iina ja Junnu hössöttivät ja sössöttivät niin paljon lähdöstä, etteivät huomanneet vilkaista Petraan päinkään.

Pihalle päästyään Junnu kertoi kaikille:

-Pimeässä on vaikea erottaa paikkoja, joten siksi minä aion johdattaa joukkomme tien luokse. Pysykää lähellä minua, ettette eksy!

Petra naurahti itsekseen. Junnu ei tuntenut reittejä läheskään yhtä hyvin kuin Petra. Hän oli tottunut etsimään susia ja niin tutustunut metsään. Petraa harmitti todella paljon metsästä poistuminen.

Niin perhe lähti kulkemaan Junnun johtamana alas portaita.

-Varokaa portaita, ne saattavat olla liukkaat, Junnu varotti.

Petraa alkoi entistä enemmän naurattaa isänsä häsellys.

Kun portaat olivat jääneet taakse, eteen ilmestyi sysi musta metsä.

-Eteenpäin! Junnu komensi ja lähti kävelemään nopeaan tahtiin. Hän halusi saada perheensä mahdollisimman nopeasti metsästä ulos.

Hetken kävelymatkan kuluessa Maija alkoi väsyä, ja jäädä perälle joukosta.

-Odottakaa! Minä en jaksa! Maija huusi, muttei kukaan kuullut. Kaikki vain jatkoivat matkaa syvemmälle metsään, jolloin Maija jäi entistä enemmän muista jälkeen.

-Ei hätää Iina, pian tämä metsässä räpiköiminen on ohi ja pääsemme uudelle alulle, Junnu sanoi tärisevälle Iinalle ja laittoi käden tämän ympärille.

-Aivan kuin kuulisin jotain ääniä, Iina sanoi pelästyneenä.

-En minä ainakaan kuule mitään, taidat vain kuvitella, Junnu vastasi.

-Niin kai sitten, Iina mietti, vaikka oli aivan varma, että oli kuullut äsken avun huutoja.

Maija oli jäänyt muista jälkeen jo niin paljon, että tuskin erotti heitä pimeässä metsässä.

-Miksette odota minua!? Maija huusi itkuisena. Häntä pelotti kauheasti olla yksin metsässä Joka puolelta kuului pelottavia ääniä, mikä sai Maijan mielikuvituksen laukkaamaan.

Vihdoin ja viimein Junnun sakki löysi tien reunaman.

-Kävelymatkamme päättyy! Junnu huudahti riemuisasti.

-Viimeinkin, Petra ajatteli. Häneltä ei oikein vielä sujunut ihmissutena käveleminen. Petran olisi tehnyt mieli kulkea neljällä jalalla, muttei ihan viitsinyt, jos joku olisi katsahtanut taakse päin.

Sillä välin Maija kulki yksin pimeässä metsässä. Hän oli kadottanut muut sekä oli aivan eksyksissä. Maijaa pelotti aivan kamalasti. Pimeässä oleminen on aina ollut hänelle kamalaa ja vielä, jos pimeässä joutui olemaan yksin, se oli vielä kaameampaa.

-Miksi muut jättivät minut yksin? Eivätkö he enää välitä minusta? Ehkä he halusivat tarkoituksella jättää minut metsään kuolemaan, niin kuin Hannussa ja Kertussa, Maija mietti kyyneleet silmissä.

Maija oli uupunut kovasta kävelemisestä ja päätti istahtaa kostealle nurmikolle, jos jokin ihme hänet pelastaisi. Maija kuuli susien ulvontaa lähistöllä. Hän ei ollut koskaan pelännyt mitään näin paljon.

Sillä hetkellä muu perhe oli tien reunamalla keskustelemassa.

-Eikö ne oikeesti nähneet sua, vaikka tällainen matka kuljettiin? Essi ihmetteli.

-Ei ne oo koskaan kattonu muhun päin. Ne vaan paapoo teitä muita, Petra sanoi, kunnes Junnu keskeytti kaikki huudollaan. (Tiedän, tiedän ihan tyhmää, ettei kukaan huomannut Petran ulkomuotoa, mutten halunnut asian paljastuvan… ainakaan vielä.)

-Ovatko kaikki koolla? Päästäisiin täältäkin pois, Junnu karjaisi.

-Täällä ollaan mä ja Petra, Essi ilmoitti.

-Maija taitaa puuttua, Lilja totesi vakavalla ilmeellä.

-Iina! Mihin sinä hänet jätit? Sinun olisi pitänyt vahtia Maijaa! Junnu karjahti.

-Minähän sanoin, että kuulin ääniä metsässä, mutta sinä väitit, etten kuullut mitään! Sinun syy! Iina puolusti.

-No, en minä tiennyt, että kuulit Maijan ääniä! Junnu räyhäsi.

Junnu kääntyi poispäin Iinasta ja sanoi:

-Kai minun täytyy sitten mennä etsimään Maija luokseni.

Iina katseli Junnua huolissaan, mitä jos Maijaa ei löytyisikään ja murhaaja löytäisi pikkuisen? Tai kenties vielä pahempaa; murhaaja olisi jo siepannut Maijan. Iina ei voisi antaa itselleen ikinä anteeksi, jos Maijalle olisi käynyt jotain.

-Täytyy vain toivoa, että Maija löytyy, Iina ajatteli toiveikkaana.

Junnu lähti takaisin metsään, yrittäen nähdä Maijan.

-Maija! Missä sinä olet? Junnu huhuili synkkään metsään. Kukaan ei vastannut.

-Maija! Junnu koetti uudestaan.

Maija oli noussut pystyyn. Hän oli melkein kuullut jotain.

-Onko joku tullut etsimään minua? Maija mietti onnekkaana.

-Maija! Maija kuuli.

-Täällä mä oon! Maija huusi takaisin.

Hetken päästä Maija näki jälleen Junnun ja Junnu Maijan.

-Maija, onpa ihana nähdä sinut! Junnu huudahti.

-Isi! Maija riemastui juosten Junnua kohti.

Maija pomppasi isänsä syliin iloisempana kuin koskaan.

-Mä pelkäsin ihan kauheasti. Mä luulin, että te jätitte mut susien ruoaksi, Maija kertoi.

-Emme olisi ikimaailmassa tehneet niin, Junnu rauhoitteli Maijaa, joka halasi aina vain kovemmin.

-Hellitäs nyt, minulta loppuu henki pian, mennään muiden luo, Junnu komensi.

Käsikädessä Maija ja Junnu kulkivat metsän läpi. He palasivat tien reunaan.

-Kylläpä teillä kesti! Iina huudahti ja juoksi tulijoita kohti.

-Anteeksi, että äiti jätti sinut huomioimatta, Iina sanoi.

-Ei se mitään, mennään jo pois täältä! Maija komensi.

-Niin, Iina, oletko jo soittanut taksin? Junnu kysyi.

-En, Iina vastasi.

-No soitappas sitten jo! Junnu käski.

Vasta seuraavana aamuna koko joukko seisoi uuden talon edustalla. Taksimatka oli kestänyt kauan ja meni aikaa ennen kuin uusi talo löytyi. Junnu on nähtävästi taas laittanut lehmäasunsa päälle… :/

Iina päätti pitää asiasta puhuttelun.

-Voi hyvänen aika sinun kanssasi, Junnu! Miksi ihmeessä olet laittanut tuon vanhan haalarin päällesi? Iina mäkätti.

-Pelkäsin, että se paha murhaaja tunnistaa minut ja siksi pukeuduin valeasuun, ettei hän tunnistaisi minua, Junnu puolusteli.

-No, ei hän ole edes koskaan nähnyt sinua! Iina huudahti.

-Mistä sinä sen tiedät? Hän on saattanut vakoilla meitä läpi elämämme! Junnu puolusteli.

-Eihän ole edes koskaan tehnyt sinulle mitään, minua hän vainoaa! Iina huomautti.

-Mistä te puhutte, minut pitäisi viedä jo kouluun, pelkään niitä sossuja, Maija kertoi.

-Aivan, tietenkin viemme sinut kouluun, Iina lupasi.

-Minä ajan! Junnu kertoi.

-Murhaaja ei tunnista minua tässä valeasussa, Junnu sanoi Iinalle ja lähti Maijan perään.

-Et kai sä meinaa viedä mua kouluun tossa asussa? Maija kauhistui.

-Missäs muussakaan? Junnu kysyi ja käveli päättäväisenä vanhanaikaisen auton luo.

-Tämä on kyllä oiva valeasu, ettei se murr… ei mitään. Muuten vain pidän tätä asua, kheh, Junnu naurahti.

-Mut mä en kehtaa mennä kouluu, ku sä oot ton näkönen! Maija ärisi.

-Ei kukaan huomaa. Sano, että iskällä on naamiaiset työpaikalla, Junnu keksi.

Maija ja Junnu istahtivat auton koville penkille, ja niin lähdettiin ajamaan.

-Miks meidän auto on näin kivikautinen? Maija kysyi.

-Miten niin? Minusta tämä on oikein, kröhöm korea ja sopivan hintainen se on ainakin, Junnu puolusteli.

-Mut kaikilla meidän luokkalaisilla on semmoinen urheiluauto! Ne nauraa, ku näkee tän! Maija parkaisi.

-Eivät ne naura, Junnu määräsi.

Essi ja Petrakin kauhistuivat nähdessään auton, Maija todellakin menettäisi maineensa! Hyvät ilmeet kummallakin x)

Tässä välissä muuten taloesittely, (joo, hyvä minä, kuva pihasta ja talosta unohtui…) tässä olohuonetta.

Tässä pieni keittiö, joka on liitetty olohuoneeseen.

Tässä Iinan ja Junnun makuuhuone.

Tässä tyttöjen makuuhuoneet, ne eivät ole sen kummoiset, joten niistä vain yläkuva.

Tässä vessa.

Tässä on toinen vessa. 10 pistettä niille, jotka tietävät, ketkä tauluissa ovat. ;)

Heti sisälle päästyään Lilja hiippaili hänen ja Maijan huonetta päin. Lilja päätti piilottaa laukussaan olevan päiväkirjan. Mutta minne sen piilottaisi? Huoneessa ei ollut muita tavaroita kuin sängyt.

Liljan ei auttanut muu kuin kätkeä kirja sänkynsä alle, ja toivoa ettei Maija saisi sitä vahingossa käsiinsä leikkiessään.

Kun kirja oli kätketty, Lilja käveli muina tyttöinä olohuoneeseen, missä Petra ja Essi istuivatkin sohvalla. Lilja päätti liittyä sisarustensa seuraan, ja istahti sohvalle.

Hetken päästä Iina saapui.

-Tytöt, me lähdemme Junnun kanssa töihin, Iina ilmoitti.

-Eiks meidän tarvii mennä kouluun? Petra kysyi.

-Ei teidän ole pakko, pitäkää lomaa ja lepäilkää, mutta jos joku koputtaa ovelle, niin älkää päästäkö heitä sisälle, Iina määräsi.

-Miks? Essi ihmetteli.

-No, muuten vaan, Iina sanoi ja häipyi.

Kun ovi pamahti kiinni, alkoi kiivas keskustelu.

-Vanhemmat on ihan kummallisii, ensin me lähetään sieltä talosta keskellä yötä, Essi huomautti.

-Sitten Junnu piti sitä lehmäasua! Petra naurahti.

-Ja nyt Iina ei anna meidän ees tervehtiä ohikulkevia simejä, Essi huudahti.

-Onkohan ne sekoamassa lopullisesti? Tuollainen käytös ei oo normaalia, Petra mietiskeli.

-Oot oikeessa, pitäisköhän ne viedä johonkin mielisairaalaan? Essi suunnitteli.

-Hei, ei kai nyt sentään! Ei ne nyt niin sekoja oo, Lilja koitti puolustaa vanhempiaan, hän tiesi jotain, jota muut eivät tienneet.

-On ne nyt kyllä aika sekoja! Miten sä voit puolustella niitä. Harmittaa, ku ei enää asuta vanhassa talossa, Petra sanoi muistellen susia, jotka jäivät metsään.

-Ei tässä uudessa talossakaan ole mitään vikaa! Essi sanoi.

-Mielummin oisin asunu metsässä, Petra kertoi.

-Mä en ainakaan! Siellä oli synkkää ja kaameeta. Lilja, mikset sä sano mitään? Essi kysyi yllättäen.

-Mua taitaa vähän väsyttää, Lilja valehteli.

-Pitäiskö mun kertoo Petralle ja Essille? Ne ei varmana pitäis vanhempia sekopäinä, jos oikeesti tietäis, mitä oli tapahtumassa… Lilja mietiskeli.

Kertooko Lilja muille?

Siinä oli osa, laittakaa kommenttia. J